Siellä missä sydän on
Elokuussa aloitin intoa puhkuen kätilötyön opinnot Metropolia ammattikorkeakoulussa. Unelmista totta, uusi elmänvaihe ja vaihde silmään. Jee! On välillä edelleen käsittämätöntä tajuta luennoilla, laboraatioissa (=harjoitteluluokissa kliinisten taitojen harjoittelutunneilla) tai koulumatkoilla, että olen ihan oikeasti opiskelemassa itselleni uutta, unelma-ammattia. Ja vielä aivan ihanassa seurassa!
Aivan kivuitta ei koulun alkaminen ole tietenkään sujunut. Kesällä, ennen kolmivuotisen kotiäitiyden päättymistä, olin rehellisesti sanottuna aivan kypsä kotona olemiseen. Lasten kanssa kotona oleminen oli antoisaa ja ah - niin arvokasta monesta syystä. Mutta jokainen, joka on ollut vanhempain"vapaalla" tai hoito"vapaalla" tietää, että se mitään vapaata ole. Kesän lähestyessä loppuaan odotin siis tavoilleni uskollisena erittäin kärsimättömänä koulun alkua ja vapautta olla päiväsaikaan jotakin muutakin kuin äiti kahdelle ihanalle tytölleni tai omaishoitaja (rakkaalle 1v8kk diabeetikollemme).
Kiukkunen akka, pois se minusta
Koulun ensimmäiset viikot menivät aivan huumassa ja hekumoidessa sitä, että nyt olen vihdoin menossa kohti sitä, mikä haluan olla isona. Hekuma haihtui kuitenkin aika pian, kun oivalsin, millainen työmäärä perheellistä opiskelijaa odotti niin koulun kuin kodin osalta. Äitinä tehdyn työn laatu ei saisi niin sanotusti kärsiä, koulutehtävät olisi vain hoidettava ja oltava jossain välissä vielä jokseenkin kelvollinen vaimokin, jonka viereen voi käpertyä pitkän työpäivän jälkeen hengähtämään. Jep jep.
Sanomattakin on selvää, että kriisihän sellaisesta syntyi. Kriiseilyssä päärooli taisi olla minulla, koska kuvittelin, että minun täytyy olla samanaikaisesti hyvä eli omien standardieni mukaan täydellinen tuhannessa asiassa; hanskata sekä oman pään informaatiotulva että lasten aivan normaalit tarpeet, tunteet ja kasvukipuilut.
Sekä tietenkin se parisuhde. Ah, se aina ruuhkavuosien viimeiseksi to do -listalle rankattu asia, joka kuitenkin parhaimmillaan on elämän suola. Moottori, jonka ansiosta kokee itsensä naiseksi, ihanaksi, hyväksytyksi omana itsenään. Sellaisenaan. Ja jonka ansiosta jaksaa ja haluaa olla myös hyvä äiti.
Kukaan ei tietenkään pitkään jaksa stressissä kieriskelevää, kiukuttelevaa ja tiuskivaa ihmistä. Oli syynä sitten työ, opiskelu tai mikä tahansa. Oman, vuosien varrella kerryttämäni kokemuksen mukaan saturaatiopiste saavutetaan usein kieriskelemällä äärirajoille asti velvollisuudentunnossa, uhkaavasti lähestyvissä deadlineissa ja katkerassa marttyyriudessa. Mutta sitten, kun on kieriskelty tarpeeksi kauan ja todettu, että nyt riittää, voi itsensä nostaa niska-perse -otteella ylös ja eteenpäin. Hymistely tai lässytys ei auta, vaan tarvitaan tositoimia. Eye on the ball! Tähän saatetaan joskus tarvita enemmän tai vähemmän syyllistävää keskustelua puolison kanssa, mutta aina mennään eteenpäin ja kasvetaan. Ehkä ensi kerralla kieriskellään puolet siitä, mitä tällä kertaa kieriskeltiin ;)
Pari kuukautta opintoja on pian takana, ja nyt alkaa olla jonkinlainen käsitys siitä, miten tämä homma ehkä saattaisi toimia. Ja ehkä jopa niin, että arki ei olisi jatkuvaa tunnetta siitä, että "pitäis lukea sitä tätä ja tota ja vielä laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota, rakentaa lego-linnoja ja tanssia Vaianan tunnusbiisiä riehakkaasti, mutta empaattisen huomaavasti lapsiaan silmällä pitäen samalla, kun näyttää tyrmäävältä bombshelliltä puolisonsa silmissä". Not possible.
Päiväkodin alku ja dee-kuulumiset
Nuorempi tyttömmekin aloitti elokuun alussa päiväkodissa. Ensimmäisen viikon ajan koulutin päiväkodin henkilökunnalle diabeteksen hoitoa ja siitä eteenpäin he hoitivat tyttöä pienten ryhmässä itsenäisesti. Hyvä Luoja miten rankka rupeama tuo viikko oli! Iso henkinen etappi monessa mielessä. Hoitajat oppivat onneksi hienosti ja kävivät myös lastenklinikan diabeteshoitajan pitämässä koulutuksessa, ja voimme joka päivä luottavaisin mielin viedä tytöt hoitoon. Tarvittaessa meille soitellaan ja neuvomme hoitajia kysymyksissä. Pääasiassa hoitokuviot sujuvat upeasti.
Diabeteksen hoito sinänsä aiheuttaa luonnollisesti harmaita hiuksia meille jatkuvalla syötöllä, mutta se kuuluu taudin kuvaan ja on 4life. Tehdään se, mikä osataan ja voidaan, niin hyvin kuin osataan. Sen on riitettävä. Tehdään yhteistyötä ja keskustellaan avoimesti päiväkodin kanssa haasteista ja epäselvyyksistä. Keskustellaan diabetespoliklinikan ja mahtavan lasten endokrinologin kanssa ja mietitään hoitoa ja pohditaan pohtimasta päästyämme. Kehutaan puolison kanssa toinen toisiamme onnistumisista ja kannustetaan vaikeilla hetkillä.
Vaihdoimme viime lauantaina tytsyn insuliinipumpun pikainsuliinin Novorapidin vieläkin nopeammin vaikuttavaan, uuteen Fiasp-insuliiniin. Insuliinipumpussahan on siis käytössä pikainsuliini, jota ihon rasvakudokseen laukaistavan infuusiosetin kautta annostellaan 24/7. Perus-insuliinia eli basalia menee siis tiettyjen asetusten mukaan, jotka me vanhemmat määritämme. Aterioille tarvitaan myös insuliinia, ja sitä varten lasketaan ihan joka ikinen kerta aterian sisältämät hiilihydraatit. Hiilihydraattiluku (esimerkiksi desissä pastaa on 15HH) syötetään joka kerta hiilareita nautittaessa pumppuun, minkä perusteella pumppu laskee tarvittavan kerta-annoksen ateriainsuliinia eli boluksen.
Vasta "bolustamisen" jälkeen aletaan syömään, jotta insuliini pääsisi estämään verensokerin nousemisen liian korkealle hiilareiden takia. Diabeteksessa siis kärsitään kroonisesti liian korkeasta verensokerista eli hyperglykemiasta ja insuliinihoito auttaa tässä, mutta ei aukottomasti. Insuliini ei ole oman kehon tuottamaa ja kehon reaktiot siihen ovat välillä hyvin arvaamattomat. Fiasp pyrkii kuitenkin entistä paremmin vastaamaan juuri aterian jälkeen tulevaan verensokerin nousupiikkiin, ja toistaiseksi hyvällä, ehkä jopa liian tehokkaalla menestyksellä. Hypoglykemioita eli liian matalia (alle 4mmol/l) verensokereita onkin ollut runsaasti, koska säätöjen teko on aivan hakusessa.
Fiasp-kokeilua on takana kolme päivää ja pakka on siis täysin levällään insuliinipumpun asetusten suhteen. Fiasp puree nopeammin aterioiden yhteydessä nousevaan verensokeriin, mutta korkeiden (yli 11mmol/l) verensokereiden suhteen pudottelee alaspäin huomattavasti hitaammin kuin aiemmin käytössä ollut Novorapid.
Ja samalla typykällämme on päällä jokin virusinfektio, joka sekin osaltaan sekoittaa sokeritasapainoa ja voilà. Onneksi dee-lasten vanhempien vertaistukiryhmästä sain vihiä, että Fiaspiin sopeutumisessa kestää jonkin aikaa ja oikeiden asetusten etsiminen tehdään aikalailla puhtaalta pöydältä. Insuliinin tarvehan vaihtelee jatkuvasti kasvavalla ihmisellä monesta syystä, joten arvata saattaa, että asetuksia säädetään uudelleen jatkuvasti.
Vaikka nyt sentään ymmärrämme insuliinihoidon pääperiaatteet ja tiedämme suunnilleen, mitä kannattaa kokeilla missäkin tilanteessa, niin Fiaspinkaan avulla sokerit eivät ikinä tule muuttumaan tasaisiksi. Sekin on kuitenkin jo sisäistetty ja ennen kaikkea - hyväksytty. Ja hyvää elämää eletään diabeteksesta huolimatta.
Siellä missä pitääkin
Koen jotenkin, että päivittäinen diabeteksen hoitaminen ja tarve ymmärtää ihmisen kehon toimintaa tulee auttamaan ja auttaa jo nyt minua kehittymään tulevaan ammattiini kätilönä. Elämä on haurasta ja välillä siitä kykenee nauttimaan kuin leikiten. Ruuhkavuosina ne hetket ovat ehkä harvemmassa, mutta onneksi niitä on ja tulee! Välillä puurretaan pitkin hampain, mutta ne hetkelliset onnistumisen kokemukset, läheisyys omien perheenjäsenten kanssa ja ilo sydämestään kätilöksi haluavien kanssa olemisessa auttavat jaksamaan eteenpäin.
Elämä on nyt. Se ei ole sitten, kun valmistun. Esikoiseni menee kouluun, kun saan todistuksen käteeni. Sitä aikaa ei voi vetää hampaat irvessä vaan se on minun lasteni lapsuus. Olkoon samalla myös opiskelun aikaa ja työntäyteistä, mutta siinä pitää säilyä punainen lanka. Sydämen on oltava mukana, kuten rakas mieheni ruoanlaitossa usein sanoo. Jos sydän ei ole mukana, maku on sen mukaista ;)
P.S. Olisi ihan mieletöntä kuulla myös sinun ajatuksiasi tai kokemuksiasi - etenkin jos kamppailet samojen asioiden äärellä kuin minä. Vertaistukea ei voi olla koskaan liikaa! Kommentoi siis ihmeessä kirjoitusta jos jokin kosketti tai mietitytti, vastaan enemmän kuin mielelläni :)
Aivan kivuitta ei koulun alkaminen ole tietenkään sujunut. Kesällä, ennen kolmivuotisen kotiäitiyden päättymistä, olin rehellisesti sanottuna aivan kypsä kotona olemiseen. Lasten kanssa kotona oleminen oli antoisaa ja ah - niin arvokasta monesta syystä. Mutta jokainen, joka on ollut vanhempain"vapaalla" tai hoito"vapaalla" tietää, että se mitään vapaata ole. Kesän lähestyessä loppuaan odotin siis tavoilleni uskollisena erittäin kärsimättömänä koulun alkua ja vapautta olla päiväsaikaan jotakin muutakin kuin äiti kahdelle ihanalle tytölleni tai omaishoitaja (rakkaalle 1v8kk diabeetikollemme).
Kiukkunen akka, pois se minusta
Koulun ensimmäiset viikot menivät aivan huumassa ja hekumoidessa sitä, että nyt olen vihdoin menossa kohti sitä, mikä haluan olla isona. Hekuma haihtui kuitenkin aika pian, kun oivalsin, millainen työmäärä perheellistä opiskelijaa odotti niin koulun kuin kodin osalta. Äitinä tehdyn työn laatu ei saisi niin sanotusti kärsiä, koulutehtävät olisi vain hoidettava ja oltava jossain välissä vielä jokseenkin kelvollinen vaimokin, jonka viereen voi käpertyä pitkän työpäivän jälkeen hengähtämään. Jep jep.
Sanomattakin on selvää, että kriisihän sellaisesta syntyi. Kriiseilyssä päärooli taisi olla minulla, koska kuvittelin, että minun täytyy olla samanaikaisesti hyvä eli omien standardieni mukaan täydellinen tuhannessa asiassa; hanskata sekä oman pään informaatiotulva että lasten aivan normaalit tarpeet, tunteet ja kasvukipuilut.
Sekä tietenkin se parisuhde. Ah, se aina ruuhkavuosien viimeiseksi to do -listalle rankattu asia, joka kuitenkin parhaimmillaan on elämän suola. Moottori, jonka ansiosta kokee itsensä naiseksi, ihanaksi, hyväksytyksi omana itsenään. Sellaisenaan. Ja jonka ansiosta jaksaa ja haluaa olla myös hyvä äiti.
Kukaan ei tietenkään pitkään jaksa stressissä kieriskelevää, kiukuttelevaa ja tiuskivaa ihmistä. Oli syynä sitten työ, opiskelu tai mikä tahansa. Oman, vuosien varrella kerryttämäni kokemuksen mukaan saturaatiopiste saavutetaan usein kieriskelemällä äärirajoille asti velvollisuudentunnossa, uhkaavasti lähestyvissä deadlineissa ja katkerassa marttyyriudessa. Mutta sitten, kun on kieriskelty tarpeeksi kauan ja todettu, että nyt riittää, voi itsensä nostaa niska-perse -otteella ylös ja eteenpäin. Hymistely tai lässytys ei auta, vaan tarvitaan tositoimia. Eye on the ball! Tähän saatetaan joskus tarvita enemmän tai vähemmän syyllistävää keskustelua puolison kanssa, mutta aina mennään eteenpäin ja kasvetaan. Ehkä ensi kerralla kieriskellään puolet siitä, mitä tällä kertaa kieriskeltiin ;)
Pari kuukautta opintoja on pian takana, ja nyt alkaa olla jonkinlainen käsitys siitä, miten tämä homma ehkä saattaisi toimia. Ja ehkä jopa niin, että arki ei olisi jatkuvaa tunnetta siitä, että "pitäis lukea sitä tätä ja tota ja vielä laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota, rakentaa lego-linnoja ja tanssia Vaianan tunnusbiisiä riehakkaasti, mutta empaattisen huomaavasti lapsiaan silmällä pitäen samalla, kun näyttää tyrmäävältä bombshelliltä puolisonsa silmissä". Not possible.
Päiväkodin alku ja dee-kuulumiset
Nuorempi tyttömmekin aloitti elokuun alussa päiväkodissa. Ensimmäisen viikon ajan koulutin päiväkodin henkilökunnalle diabeteksen hoitoa ja siitä eteenpäin he hoitivat tyttöä pienten ryhmässä itsenäisesti. Hyvä Luoja miten rankka rupeama tuo viikko oli! Iso henkinen etappi monessa mielessä. Hoitajat oppivat onneksi hienosti ja kävivät myös lastenklinikan diabeteshoitajan pitämässä koulutuksessa, ja voimme joka päivä luottavaisin mielin viedä tytöt hoitoon. Tarvittaessa meille soitellaan ja neuvomme hoitajia kysymyksissä. Pääasiassa hoitokuviot sujuvat upeasti.
Diabeteksen hoito sinänsä aiheuttaa luonnollisesti harmaita hiuksia meille jatkuvalla syötöllä, mutta se kuuluu taudin kuvaan ja on 4life. Tehdään se, mikä osataan ja voidaan, niin hyvin kuin osataan. Sen on riitettävä. Tehdään yhteistyötä ja keskustellaan avoimesti päiväkodin kanssa haasteista ja epäselvyyksistä. Keskustellaan diabetespoliklinikan ja mahtavan lasten endokrinologin kanssa ja mietitään hoitoa ja pohditaan pohtimasta päästyämme. Kehutaan puolison kanssa toinen toisiamme onnistumisista ja kannustetaan vaikeilla hetkillä.
Vaihdoimme viime lauantaina tytsyn insuliinipumpun pikainsuliinin Novorapidin vieläkin nopeammin vaikuttavaan, uuteen Fiasp-insuliiniin. Insuliinipumpussahan on siis käytössä pikainsuliini, jota ihon rasvakudokseen laukaistavan infuusiosetin kautta annostellaan 24/7. Perus-insuliinia eli basalia menee siis tiettyjen asetusten mukaan, jotka me vanhemmat määritämme. Aterioille tarvitaan myös insuliinia, ja sitä varten lasketaan ihan joka ikinen kerta aterian sisältämät hiilihydraatit. Hiilihydraattiluku (esimerkiksi desissä pastaa on 15HH) syötetään joka kerta hiilareita nautittaessa pumppuun, minkä perusteella pumppu laskee tarvittavan kerta-annoksen ateriainsuliinia eli boluksen.
Vasta "bolustamisen" jälkeen aletaan syömään, jotta insuliini pääsisi estämään verensokerin nousemisen liian korkealle hiilareiden takia. Diabeteksessa siis kärsitään kroonisesti liian korkeasta verensokerista eli hyperglykemiasta ja insuliinihoito auttaa tässä, mutta ei aukottomasti. Insuliini ei ole oman kehon tuottamaa ja kehon reaktiot siihen ovat välillä hyvin arvaamattomat. Fiasp pyrkii kuitenkin entistä paremmin vastaamaan juuri aterian jälkeen tulevaan verensokerin nousupiikkiin, ja toistaiseksi hyvällä, ehkä jopa liian tehokkaalla menestyksellä. Hypoglykemioita eli liian matalia (alle 4mmol/l) verensokereita onkin ollut runsaasti, koska säätöjen teko on aivan hakusessa.
Fiasp-kokeilua on takana kolme päivää ja pakka on siis täysin levällään insuliinipumpun asetusten suhteen. Fiasp puree nopeammin aterioiden yhteydessä nousevaan verensokeriin, mutta korkeiden (yli 11mmol/l) verensokereiden suhteen pudottelee alaspäin huomattavasti hitaammin kuin aiemmin käytössä ollut Novorapid.
Ja samalla typykällämme on päällä jokin virusinfektio, joka sekin osaltaan sekoittaa sokeritasapainoa ja voilà. Onneksi dee-lasten vanhempien vertaistukiryhmästä sain vihiä, että Fiaspiin sopeutumisessa kestää jonkin aikaa ja oikeiden asetusten etsiminen tehdään aikalailla puhtaalta pöydältä. Insuliinin tarvehan vaihtelee jatkuvasti kasvavalla ihmisellä monesta syystä, joten arvata saattaa, että asetuksia säädetään uudelleen jatkuvasti.
Vaikka nyt sentään ymmärrämme insuliinihoidon pääperiaatteet ja tiedämme suunnilleen, mitä kannattaa kokeilla missäkin tilanteessa, niin Fiaspinkaan avulla sokerit eivät ikinä tule muuttumaan tasaisiksi. Sekin on kuitenkin jo sisäistetty ja ennen kaikkea - hyväksytty. Ja hyvää elämää eletään diabeteksesta huolimatta.
Siellä missä pitääkin
Koen jotenkin, että päivittäinen diabeteksen hoitaminen ja tarve ymmärtää ihmisen kehon toimintaa tulee auttamaan ja auttaa jo nyt minua kehittymään tulevaan ammattiini kätilönä. Elämä on haurasta ja välillä siitä kykenee nauttimaan kuin leikiten. Ruuhkavuosina ne hetket ovat ehkä harvemmassa, mutta onneksi niitä on ja tulee! Välillä puurretaan pitkin hampain, mutta ne hetkelliset onnistumisen kokemukset, läheisyys omien perheenjäsenten kanssa ja ilo sydämestään kätilöksi haluavien kanssa olemisessa auttavat jaksamaan eteenpäin.
Elämä on nyt. Se ei ole sitten, kun valmistun. Esikoiseni menee kouluun, kun saan todistuksen käteeni. Sitä aikaa ei voi vetää hampaat irvessä vaan se on minun lasteni lapsuus. Olkoon samalla myös opiskelun aikaa ja työntäyteistä, mutta siinä pitää säilyä punainen lanka. Sydämen on oltava mukana, kuten rakas mieheni ruoanlaitossa usein sanoo. Jos sydän ei ole mukana, maku on sen mukaista ;)
P.S. Olisi ihan mieletöntä kuulla myös sinun ajatuksiasi tai kokemuksiasi - etenkin jos kamppailet samojen asioiden äärellä kuin minä. Vertaistukea ei voi olla koskaan liikaa! Kommentoi siis ihmeessä kirjoitusta jos jokin kosketti tai mietitytti, vastaan enemmän kuin mielelläni :)
Kommentit
Lähetä kommentti