Mistä tunnet sä ystävän
Sanotaan, että kaveripiirit vaihtuvat tai uusiutuvat noin seitsemän vuoden välein. Väite pohjaa itävaltalaisen filosofi Rudolf Steinerin ajatuksiin siitä, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä.
Tänä vuonna tulee seitsemän vuotta rakkaan mieheni kanssa yhdessäoloa ja hänen lisäkseen olen saanut viime vuosina monta uutta, ihanaa ja erilaista ystävää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän tajuan, että elämän aikana on kuin onkin mahdollista löytää uusia sydänystäviä jos sille on avoin. Mutta se ei tule itsestään. Vastavuoroisuus ja avoimuus ovat välttämättömiä. Kun koulukaveruus tai sama harrastus eivät enää yhdistä, jäljelle jäävät persoonat ja elämäntilanne, jotka saattavat kohdata. Mutta sitäkin tärkeämpää on toisen aito kohtaaminen.
Olin viime viikolla viettämässä iltaa mahtavassa naisporukassa, jossa olemme toisillemme tuttuja, mutta silti vielä uusia. Miten ihanaa kokea hengenheimolaisuutta "uusien" ihmisten kanssa! Ja ymmärretyksi, kuulluksi tulemista. Näiden uusien, ihanien ja niin viisaiden ystävänaisten lisäksi olen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat viime kuukausien aikana "kuunnelleet" joko livenä, puhelimessa tai viestein. Jotka ovat olleet tukena aidosti välittäen. Se tunne, kun joku kuuntelee edes viisi minuuttia ja vaikka vain halaa - vaikkei tietäisikään tarkalleen mistä diabetes-asioista höpisenkään - on niin armollisen pelastavaa sillä hetkellä.
Kesä on täällä
Edellistä postausta kirjottaessani mieleni oli todella maassa. Nyt, reilu viikko sen jälkeen, tilanne on täysin toisenlainen. Kävin nimittäin (ihanan naisten illanvieton lisäksi!) jälleen hakemassa kättäpitempää psykologin luota. Mainittakoon siis, että Lottamme diabetes-diagnoosin jälkeen meille tarjottiin mahdollisuutta käydä Lastenlinnassa keskustelemassa ja purkamassa rankan arjen tuomaa kuormaa psykologin kanssa niin monta kertaa kuin tarvis.
Siispä Lastenlinnan pääovesta ulos astuessani sisälläni oli kesä. Sama fiilis kuin pikkutyttönä koulujen päättyessä, kesäloman alkaessa. Taakka ja kuorma oli jälleen purettu ja tuntui siltä, että minä osaan, pystyn ja ennen kaikkea minulla on keinoja jaksaa. Ja minä osaan!
Tänään kävimme puolestaan Lotan kanssa diabetespoliklinikalla kontrollissa ja palaute oli käsittämättömän hyvää; sain jopa kehotuksen "relata" Lotan hoidon suhteen ja olla armollisempi itselleni. Käyrä oli keskiarvoltaan niin tasaista, ettei diabeteshoitaja ollut terveelläkään koskaan nähnyt vastaavaa. Olin lievästi sanottuna äimän käkenä, koska arkeemme kuuluu vuoristoratamaisen sokerikäyrän tasoittelu ympäri vuorokauden (kyllä, myös öisin). Terveellä ihmiselläkin verensokeriarvot heittelevät (tietyissä rajoissa), mutta kasvavalla, pikkuruisella diabeetikolla ne heittelevät välillä todella rajusti. Ja siitäkin huolimatta kehut hoidon sujuvuudesta olivat vuolaita ja tuki sekä empatia liikuttavaa.
Uskon, luotan, uskallan
En pelkää sanoa, että tarvitsen monenlaista apua pärjätäkseni tässä elämäntilanteessa. Enkä pelkää tai ajattele muiden ajatuksia, mielipiteitä tai arvostelua. Jokaisella meistä on haasteemme, mutta minä en pelkää sanoa, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka halaavat joko henkisesti tai fyysisesti, kun on vaikeaa. Samaa yritän tehdä vastavuoroisesti lähellä olevilleni - antaa takaisin, koska se ei ole minulta pois. Sitä suuremmalla syyllä tahdon auttaa haastavassa tilanteessa olevia, koska olen itse selvinnyt eteenpäin muiden avulla.
Kun apua pyydetään, sitä saadaan. Tai jos ei heti saada, niin etsitään uusia paikkoja, josta sitä löytyy. Saamani apu ja tuki lisäävät hyvinvointiani ja jaksamistani eksponentiaalisesti. Erään ystäväni sanoin, yritän kääntää aina haasteet voitoksi ja löytää niistä jotain positiivista. Sen avulla en enää vain jaksa eteenpäin päivä kerrallaan, vaan vähitellen kukoistan ja ennenkaikkea autan lapsiani kukoistamaan. Koska kyse ei ole vain minusta, vaan heistä, koko perheestämme. Avioliitostamme, joka tarvitsee polttoainetta muualtakin kuin selkänahoistamme.
Kiitos siis sinulle, ystäväni, joka olet ollut tavalla tai toisella minulle läsnä viime aikoina <3 Sillä on suurempi arvo kuin arvaatkaan!
Tänä vuonna tulee seitsemän vuotta rakkaan mieheni kanssa yhdessäoloa ja hänen lisäkseen olen saanut viime vuosina monta uutta, ihanaa ja erilaista ystävää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän tajuan, että elämän aikana on kuin onkin mahdollista löytää uusia sydänystäviä jos sille on avoin. Mutta se ei tule itsestään. Vastavuoroisuus ja avoimuus ovat välttämättömiä. Kun koulukaveruus tai sama harrastus eivät enää yhdistä, jäljelle jäävät persoonat ja elämäntilanne, jotka saattavat kohdata. Mutta sitäkin tärkeämpää on toisen aito kohtaaminen.
Olin viime viikolla viettämässä iltaa mahtavassa naisporukassa, jossa olemme toisillemme tuttuja, mutta silti vielä uusia. Miten ihanaa kokea hengenheimolaisuutta "uusien" ihmisten kanssa! Ja ymmärretyksi, kuulluksi tulemista. Näiden uusien, ihanien ja niin viisaiden ystävänaisten lisäksi olen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat viime kuukausien aikana "kuunnelleet" joko livenä, puhelimessa tai viestein. Jotka ovat olleet tukena aidosti välittäen. Se tunne, kun joku kuuntelee edes viisi minuuttia ja vaikka vain halaa - vaikkei tietäisikään tarkalleen mistä diabetes-asioista höpisenkään - on niin armollisen pelastavaa sillä hetkellä.
Kesä on täällä
Edellistä postausta kirjottaessani mieleni oli todella maassa. Nyt, reilu viikko sen jälkeen, tilanne on täysin toisenlainen. Kävin nimittäin (ihanan naisten illanvieton lisäksi!) jälleen hakemassa kättäpitempää psykologin luota. Mainittakoon siis, että Lottamme diabetes-diagnoosin jälkeen meille tarjottiin mahdollisuutta käydä Lastenlinnassa keskustelemassa ja purkamassa rankan arjen tuomaa kuormaa psykologin kanssa niin monta kertaa kuin tarvis.
Siispä Lastenlinnan pääovesta ulos astuessani sisälläni oli kesä. Sama fiilis kuin pikkutyttönä koulujen päättyessä, kesäloman alkaessa. Taakka ja kuorma oli jälleen purettu ja tuntui siltä, että minä osaan, pystyn ja ennen kaikkea minulla on keinoja jaksaa. Ja minä osaan!
Tänään kävimme puolestaan Lotan kanssa diabetespoliklinikalla kontrollissa ja palaute oli käsittämättömän hyvää; sain jopa kehotuksen "relata" Lotan hoidon suhteen ja olla armollisempi itselleni. Käyrä oli keskiarvoltaan niin tasaista, ettei diabeteshoitaja ollut terveelläkään koskaan nähnyt vastaavaa. Olin lievästi sanottuna äimän käkenä, koska arkeemme kuuluu vuoristoratamaisen sokerikäyrän tasoittelu ympäri vuorokauden (kyllä, myös öisin). Terveellä ihmiselläkin verensokeriarvot heittelevät (tietyissä rajoissa), mutta kasvavalla, pikkuruisella diabeetikolla ne heittelevät välillä todella rajusti. Ja siitäkin huolimatta kehut hoidon sujuvuudesta olivat vuolaita ja tuki sekä empatia liikuttavaa.
Uskon, luotan, uskallan
En pelkää sanoa, että tarvitsen monenlaista apua pärjätäkseni tässä elämäntilanteessa. Enkä pelkää tai ajattele muiden ajatuksia, mielipiteitä tai arvostelua. Jokaisella meistä on haasteemme, mutta minä en pelkää sanoa, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka halaavat joko henkisesti tai fyysisesti, kun on vaikeaa. Samaa yritän tehdä vastavuoroisesti lähellä olevilleni - antaa takaisin, koska se ei ole minulta pois. Sitä suuremmalla syyllä tahdon auttaa haastavassa tilanteessa olevia, koska olen itse selvinnyt eteenpäin muiden avulla.
Kun apua pyydetään, sitä saadaan. Tai jos ei heti saada, niin etsitään uusia paikkoja, josta sitä löytyy. Saamani apu ja tuki lisäävät hyvinvointiani ja jaksamistani eksponentiaalisesti. Erään ystäväni sanoin, yritän kääntää aina haasteet voitoksi ja löytää niistä jotain positiivista. Sen avulla en enää vain jaksa eteenpäin päivä kerrallaan, vaan vähitellen kukoistan ja ennenkaikkea autan lapsiani kukoistamaan. Koska kyse ei ole vain minusta, vaan heistä, koko perheestämme. Avioliitostamme, joka tarvitsee polttoainetta muualtakin kuin selkänahoistamme.
Kiitos siis sinulle, ystäväni, joka olet ollut tavalla tai toisella minulle läsnä viime aikoina <3 Sillä on suurempi arvo kuin arvaatkaan!
Kommentit
Lähetä kommentti