Tekstit

Niin paljon ja vielä enemmän

Kuvittele nainen, kuvittele mies. He rakastuvat, elävät elämäänsä, keskittyvät uriinsa ja toisistaan nauttimiseen. Kuvittele onnellinen raskaus, terve lapsi - perhe on syntynyt. Ja ei aikaakaan, kun nainen odottaa jo toista, pienokaista toivottua ja niin odotettua. Ja jälleen perhe saa kasvaa, onni kasvaa ja rakkaus moninkertaistuu. Kiitollisuus on ja pysyy, ei katoa. Ei, vaikka välillä äidiksi tullut nainen itkee väsymystään - uupumustaan, suruaan ja huoltaan sairaasta lapsestaan. Lapsesta, joka elää täysipainoista elämää, mutta jonka elämänlanka on kirjaimellisesti käsissä insuliinipumpun letkuna päivät, yöt läpeensä. On helpompia aikoja ja päiviä, ja öitä. On huonompia päiviä, viikkoja, kuukausia. Silloin ei nukuta kuin pätkissä, huolehditaan ja yritetään pitää perheen arki rullaavana. Krooninen univaje pistää pinnan kireälle ja arkisetkin murheet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Silloin tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, koska elämän aamu koittaa. Perhe kasassa ja parisuhde

Siellä missä sydän on

Kuva
Elokuussa aloitin intoa puhkuen kätilötyön opinnot Metropolia ammattikorkeakoulussa. Unelmista totta, uusi elmänvaihe ja vaihde silmään. Jee! On välillä edelleen käsittämätöntä tajuta luennoilla, laboraatioissa (=harjoitteluluokissa kliinisten taitojen harjoittelutunneilla) tai koulumatkoilla, että olen ihan oikeasti opiskelemassa itselleni uutta, unelma-ammattia. Ja vielä aivan ihanassa seurassa! Aivan kivuitta ei koulun alkaminen ole tietenkään sujunut. Kesällä, ennen kolmivuotisen kotiäitiyden päättymistä, olin rehellisesti sanottuna aivan kypsä kotona olemiseen. Lasten kanssa kotona oleminen oli antoisaa ja ah - niin arvokasta monesta syystä. Mutta jokainen, joka on ollut vanhempain"vapaalla" tai hoito"vapaalla" tietää, että se mitään vapaata ole.  Kesän lähestyessä loppuaan odotin siis tavoilleni uskollisena erittäin kärsimättömänä koulun alkua ja vapautta olla päiväsaikaan jotakin muutakin kuin äiti kahdelle ihanalle tytölleni tai omaishoitaja (rakkaalle

Rakkaudessa ei ole pelkoa

Vaikeistakin asioista puhuminen on parempi kuin hiljaisuus. Vaikka sanotaan, että vaikeneminen on kultaa, niin parisuhteessa vaikeneminen on jotain muuta. Koskaan ei pitäisi tuomita muiden suhteita tai niiden tapoja ja tottumuksia. Ei voi tietää mitä suljettujen ovien takana koetaan, jaetaan tai tunnetaan. Millainen merkitys sillä on, kun toinen raskaan päivän jälkeen vaikka kaikessa hiljaisuudessa keittää kahvin valmiiksi, lämmittää saunan, lämmittää mikrossa ruoan ja laittaa sen pöytään. Tai tuo kukkia. Siihen ei aina tarvita yhtäkään sanaa. Joskus sanat repivät ja rikkovat. Pelko tuntemattomasta, taipumisesta, nöyrtymisestä, pakottaa pysymään hiljaa. Mutta jos ryhdyn pidättämään puolisoltani todellisia tunteitani tai tarpeitani, en ole enää itselleni rehellinen. Koen olevani verrattain avoin ihminen ja niin on rakas miehenikin. Kaikki viime kuukausien tapahtumat ovat rasittaneet yhteiseloamme raskaalla kädellä. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen miehelleni siitä, että hän pako

Jos musta tuntuu siltä, se on totta mulle

Olen punninnut viime aikoina mielessäni ihmisen voimavaroja monesta syystä. Heikkouden ja vahvuuden käsi kädessä kulkemista, ja sitä, mistä vahvuuden ja voiman kokemus oikeastaan tulee. Voiko kaksi ääripäätä kulkea rinnakkain ilman, että kumpikaan on toisesta pois. Yllättävissä elämäntilanteissa ihmisen selviytymiskeinot punnitaan kuin myös se, miten haasteista noustaan. Kumpi on voimakkaampi; kuolemanpelko ja vetäytyminen kohtalon uhriksi, vai voimaantuminen ja ylös nouseminen. Poterostaan kaivautuminen myös sen uhalla, että joskus ehkä satuttaa itsensä uudelleen. Ystävillä, läheisillä ja toisaalta ihan vain tuntemattomienkin ystävällisillä sanoilla on valtavan voimaannuttava merkitys. Ylipäätään se, että joku lähellä hyväksyy kaikenlaiset tunteeni, ja kuuntelee. Saan luvan, sekä muilta että itseltäni, olla heikko. Se tekee minusta entistä vahvemman. Se on totta mulle Yksi kantavimmista lauseista, joita olen ystäviltäni kuullut, on erään viisaan opiskelukaverini: "Jos mus

Mistä tunnet sä ystävän

Sanotaan, että kaveripiirit vaihtuvat tai uusiutuvat noin seitsemän vuoden välein. Väite pohjaa itävaltalaisen filosofi Rudolf Steinerin ajatuksiin siitä, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tänä vuonna tulee seitsemän vuotta rakkaan mieheni kanssa yhdessäoloa ja hänen lisäkseen olen saanut viime vuosina monta uutta, ihanaa ja erilaista ystävää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän tajuan, että elämän aikana on kuin onkin mahdollista löytää uusia sydänystäviä jos sille on avoin. Mutta se ei tule itsestään. Vastavuoroisuus ja avoimuus ovat välttämättömiä. Kun koulukaveruus tai sama harrastus eivät enää yhdistä, jäljelle jäävät persoonat ja elämäntilanne, jotka saattavat kohdata. Mutta sitäkin tärkeämpää on toisen aito kohtaaminen. Olin viime viikolla viettämässä iltaa mahtavassa naisporukassa, jossa olemme toisillemme tuttuja, mutta silti vielä uusia. Miten ihanaa kokea hengenheimolaisuutta "uusien" ihmisten kanssa! Ja ymmärretyksi, kuulluksi tulemista. Näi

Kannathan minua

Eräässä lapsuuteni unessa minut ajettiin punaisen pickupin kyydissä keskelle peltoa ja heitettiin vanhaan kaivoon kädet ja silmät sidottuna. Putosin vauhdilla syvään kuiluun ja pyristelin ilmassa paniikissa huutaen apua sen minkä keuhkoistani lähti. Yhtäkkiä valkoinen hohtava lintu laskeutui luokseni ja äänettömän rauhallisesti nosti minut pois kaivosta. Tähän voisi vetää vahvaa kristillistä symboliikkaa. Tuon unen (ja monen muun samantyyppisen) näkemisen aikaan sitä teinkin, ja se toi valtavasti uskoa, luottamusta ja voimia kasvukipuilussa. Mutta miten usko hiipuu ja unohtuu kokonaan silloin, kun sitä eniten tarvitsisi? Ja toisaalta, miksi sen kuitenkin muistaa, kun on toivoton ja mieli musta? "No mut hei se menee kyl ohi" Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä, miten rankkaa uhmaikäisen esikoisemme kanssa oleminen juuri nyt on minulle. Ei siksi, että olisin jotenkin kykenemätön käsittelemään lapsen tunteita noin lähtökohtaisesti. Tiedän myös, että vaihe menee ohi

Älä jätä mua yksin

Lapsen puolesta huolen kantaminen on jotain niin kokonaisvaltaista. Se tunne, kun omat voimat ja keinot loppuvat kesken kaiken, on musertava. Omat sanat näyttävät lohduttavan hetkellisesti, mutta silti tuntuu siltä, että ne eivät poista toisen pahaa oloa ja mieltä. Että minä en riitä, en pysty enkä osaa auttaa riittävästi. Enkä aina edes jaksa, kun kaikki keinot on jo kokeiltu. Onneksi sitä varten on perheessämme myös mies, isä, joka samalla tavoin kantaa vastuunsa ja yrittää parhaansa tukeakseen pieniä. Ja välillä jatkaa siitä mihin äidin voimat ovat hiipuneet. Kiitos siitä, rakkaani. Miksi minä en pääse äidin syliin Esikoisemme, pian kolme vuotta täyttävä Kerttu, on verbaalisesti todella lahjakas, tunneälykäs tyttö. Ammattilaisten mukaan lahjakas ikäisekseen. On myös sosiaalisesti kyvykäs, tarkkaavainen ja introvertimpi tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä. Hän mielummin vetäytyy kuin menee suin päin tilanteisiin. Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä. Pahastuuko Kerttu jos j